Sukukokousesitelmä

Matti Väistö

Kontioranta 30.7.2022, Repo-sukuisten sukukokous 30.7.2022

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät sukukokouksen osallistujat

Jylhää kauneutta, rehevää vehreyttä, siintäviä vaaroja ja kalaisia järviä, upottavia soita – tätä kaikkea ja paljon muuta on sen Karjalan luonnossa, jonka tunnemme Suomen Karjalana, Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakuntina. Näiden alueiden asutuksella ja kulttuurilla – karjalaisuudella - on jo vuosituhantinen historia. Näille idän ja lännen välisille alueille on runsaan vuosituhannen aikana muodostunut karjalan heimo. Raja-alueella olo idän ja lännen välissä on tuonut ja tuo edelleen omat haasteensa. Raja voi joko yhdistää tai erottaa, Kiistellyksi raja-alueeksi tuolloinen Karjala muuttui 1200-luvun lopulla, jolloin Ruotsi ja Novgorod taistelivat Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan herruudesta. Karjalan kahtiajako vahvistettiin Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuonna 1323. Sittemmin historian aikana Karjalaa on jaettu ja rajaa on siirrelty. Rajan läheisyys on vaikuttanut voimakkaasti Karjalan historiaan, ihmisten elämään ja kulttuuriin. Alue on joutunut toistuvasti sotanäyttämöksi, on ollut monenlaisia kahakoita ja sotien tuomaa tuhoa ja kärsimystä, on ollut vainoa väärän uskonnon takia ja on ollut vallanpitäjien ankaraa verotusta Idän ja lännen rajamailla asuneet karjalaiset kalastivat, metsästivät ja kävivät kauppaa idäntien kauppiaiden eli viikinkien kanssa. Vähitellen karjalaisasutus laajeni itäisen Suomen järvialueille.

Karjalan asukkaista monet ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa, kun valtionrajat ovat ajan saatossa moneen kertaan muuttuneet. Rajan yli on toisaalta tapahtunut myös rauhanomaista vuorovaikutusta – on ollut kauppaa ja monenlaista kulttuurista vaihtoa ja kulttuurivaikutteiden siirtymistä. Karjalaisen kansanrunouden pohjalta syntyneet Kalevala ja Kanteletar ovat Karjalan arvokas kulttuurianti maailmalle. Karjalaiset käsityöt ja muun muassa värikkäät kansallispuvut samoin kuin rakennusperinne ovat ainutlaatuisia koko Pohjois-Euroopassa. Myös karjalainen hengellinen perintö on avartanut suomalaisten elämää ja antanut voimaa ja tukea elämän varrella. Luterilainen kirkko on vaalinut läntisen kristikunnan perinteitä. Pyhäkoulutyö on ollut voimakasta – Viipurin hiippakunnassa jopa kaksinkertaista muuhun Suomeen verrattuna. Rajojen vaihdellessa ja Karjalan kuuluessa milloin Ruotsin milloin Venäjän yhteyteen kirkko on kantanut samat kohtalot kansan kanssa. Vuoden 1944 välirauhanteossa luovutetuilla alueilla Karjalassa oli yhteensä 65 luterilaista seurakuntaa, joista 44 joutui luovuttamaan toimialueensa kirkkoineen ja muine seurakunnallisine kiinteistöineen. Vuonna 1939 oli luovutetun Karjalan luterilaisten seurakuntien jäsenmäärä lähes 390 000. Nämä kuuluivat Viipurin hiippakuntaan, jonka tuomiokapituli siirrettiin Mikkeliin vuonna 1945. Karjalaisen väestön mukana luterilaisen kristillisyyden rikas ja monimuotoinen hengellinen elämä jatkui levittäen vaikutustaan siirtolaisten uusilla asuinpaikoilla ja niiden seurakunnissa. Ortodoksinen kristillisyys aloitti vaikutuksensa Karjalan kansan keskuudessa toisen vuosituhannen alussa. Silloin syntyi Laatokan saarelle Valamon luostariyhteisö perustajinaan pyhittäjät Sergei ja Herman. Sittemmin 1800-luvun loppuun mennessä alueella oli laaja Karjalan valistajien joukko ja heidän monet luostarinsa ja erakkomajansa. Valamon lisäksi neljännentoista vuosisadan lopussa syntyi Konevitsan luostari, pohjoinen Petsamon luostari kuudennentoista vuosisadan alusta ja Lintulan naisluostari yhdeksännentoista vuosisadan lopulta.

Niin – mitä on karjalaisuus. Tai pohjoiskarjalaisuus? Karjalaisuutta voi luonnehtia esimerkiksi näin: Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, perunakakkaroiden ja riisiryynipiirakoiden tuoksua. Toki on muitakin luonnehdintoja, kuten: Karjalaisuus on innostusta itkuun asti, masennusta maahan saakka. Näin totesi Suistamolla 1882 syntynyt kirjailija Iiivo Härkönen. Karjalan Liiton aktiivi Eino Haukka puolestaan toteaa: Karjalaisuus on ilmiö ajassa, paikassa ja ihmisessä, tuhannen vuoden kooste, isien ja äitien perintö, kielen ja mielen kokonaislaatu. Karjalaisuuden erityispiirteitä ovat tunnetut tavat, kuten meille monille tutut rotinat ja virpominen, samoin perinnemusiikkia edustavat kansanlaulut tai urheilulajeja edustava kyykkä. Rikasta ruokakulttuuria ja ruokaperinnettä taas ovat laajasti tunnetut karjalan piirakat ja monet uuniruuat. Hyvä ruoka ja vieraanvaraisuus ovat karjalaisille ominaisia, jopa niin, että Karjalan asukkaita on kutsuttu syömäköyhiksi. Ehkä tähän ovat esivanhempamme antaneet itsekin aihetta sanonnallaan: ”Köyhtyy suap van ei laihtuu”. Samalla on voitu köyhyyden keskellä todeta lapsuuskotini naapurin tavoin: ”Rikkaitahan myö ollaa – van ei meillä oo rahhoo”.

Vieraanvaraisuutta kuvaa esimerkiksi tapahtuma 1960-luvulta. Olimme veljeni kanssa menossa silloista Rajan tietä Kiteen Kantosyrjästä Ilomantsiin ja pysähdyimme pienen tuupovaaralaisen maatilan pihapiiriin. Halusimme varmistaa ulkona puuhanneelta emännältä, että olemmehan Ilomantsiin menevällä tiellä. Emäntä vastasi: ”Vai Ilomantsiin, mitä työ nyt sinne. Lähtekee tok tuppaa kahville ja piirakoile.”. Niin meitä ventovieraita sitten kestitettiin – toki ajanoloon saimme vastauksen kysymykseemmekin. Rohkenen sanoa, että kaunis ja meille rakas Karjala on ollut ja on hyvän elämän maakunta. Karjala on antanut eväitä työnteolle ja yrittämiselle ja samalla riittävälle aineelliselle hyvinvoinnille ja henkiselle kasvulle. Näissä oloissa on muotoutunut myös karjalaisten mielenlaatu ja elämä itkuvirsineen, sattuvine sanontoineen tai mukavine kaskuineen. Niinpä sattui, että isäntä oli kirkolla Tuulensuun Jussin puodissa ostoksilla. Emännän antama lista eteni ja puotineiti toi sen ajan tavan mukaan tavaroita tiskille. ”No sitten pitäs suaha semmosta hyvvee saiputta” ”Meillä ois tällasta uutta munasaiputta, käviskö tämä?” kysyi neiti. ”Ei, kun nuama”.

Karjalaisen mieli ja sielu lepäävät ja latautuvat luonnossa, veden tai nuotiotulen ääressä. Levollisuus ja hyvän olon tunne on hetkessä. Mielikuvissa meillä useimmilla elämään liittyy tärkeänä osana seesteisyys ja elämän iloiset hetket, usein myös lapset ja luonto, kenties kesäinen lämpö ja vapaa-aika mieliharrastuksineen. Näyttelijä Sinikka Sokka kertoo perineensä oman voimalauseensa ”Ilo pintaan vaikka syän märkänis” karjalaiselta suvultaan. Meille tämän päivän karjalaisille on tullut tutummaksi sanonta ”Ilo elää Karjalassa”, sanonnan kummassakin tarkoituksessa. On ollut myös aikoja, jolloin ilo on ollut kaukana – Ilomantsiakin kutsuttiin sotavuosina surumantsiksi. Noina vaikeina vuosina on ollut todella tärkeää muistaa, että kerrotaan ilot ja jaetaan surut. Historiansa aikana karjalaiset ovat joutuneet etsimään ilon hippusia pienistä arjen asioista. Luonto, huumori ja ilo ovat auttaneet selviytymään ja jaksamaan. Kauniiden maisemien antamaan myönteiseen voimaan liittyi aikanaan myös Ilomantsiin saapuvien opastus: ”Oisitpas kulukena Maukkulan kautta, niin ei ois turpas törtsällään.”

Mielestäni suhteet toisiin ihmisiin, kuten puolisoon, sukulaisiin, lapsiin, ystäviin tai yhteisöön ovat tärkeitä. Aina ei tarvita monia sanoja. Niinpä kotikylälläni Katihtassa viljeli pikku tilaansa Inka ja Eero. He selvisivät vähillä sanoilla. Aamukahvipöydässä Eero totesi: ”Niin vai”. Sitten päiväkahvilla Inka kommentoi: ”Vai niin”. Paljon puhutaan yhteisöllisyydestä ja sen vahvistamisesta, joka Karjalassa on ollut perinteistä ja luontevaa. Naapureissa kyläteltiin paljon. Monia asioita hoidettiin yhdessä kyläläisten talkoilla. Yhteisöllisyys auttoi, se antoi myös tukea ja turvaa. Tänään monia vaivaa yksinäisyys, enemmän ehkä miehiä kuin naisia. Ehkä naisilla on helpompi löytää juttukumppania ja oman tarinan kuuntelijaa – kenties vaikka lääkäristä, kuten aikanaan eräässä pitäjässä tapahtui. Tuolloin jo lähes seitsenkymppinen emäntä joutui elämänsä ensimmäisen kerran lääkäriin. Lääkäri kätteli: ”Nimeni on Elfving, Gustav Elfving, kirjoitetaan fv:llä ”. Tähän emäntä; ” Nimeni on Hänninen, Anni Hänninen, kirjoitetaan kuudella ännällä” ja alkoi kertoa elämänsä tarinaa, jolla sinällään oli tuskin mitään tekemistä itse lääkäriin tulon syynä olleen sairauden kanssa. Juttua riitti ja riitti ja lääkäri yritti useampaan kertaan kohteliaasti keskeyttää emäntää, mutta turhaan. Viimein lääkäri korotti ääntään, jolloin emäntä kivahti: ”Van teilläpä kun on se vaitiolovelvollisuus”.

Vuosisatojen kuluessa Karjala ja sen asukkaat ovat kokeneet monia muutoksia. Työt ja toimeentulon lähteet ovat muuttuneet ja ovat muuttumassa, toisaalta hyvinvointi ja elämisen edellytykset ovat monin tavoin parantuneet. Koulutuksen ja itsensä kehittämisen mahdollisuudet ovat mittavasti lisääntyneet Karjalan kulttuurinen tausta ja hyvän elämän perusasiat – itse kunkin oma suhtautuminen ja asenne, hetkessä elämisen taito ja myönteisten asioiden näkeminen, hyvistä ihmissuhteista ja yhteisöllisyydestä huolehtiminen sekä riittävät toimeentulon edellytykset – ovat paljolti ennallaan. Eräs pian 70 vuotta täyttävä ukki sai kävelyseurakseen lapsenlapsen. Poika kertoi iloisena täyttävänsä pian viisi vuotta ja kysyi sitten ukin ikää. Ukin iän kuultuaan poika ihmetteli, että jopas ukki on vanha ja jatkoi: ”Onko käynyt aika pitkäksi”. Mielestäni karjalaisuuteen kuuluu, että elämä kantaa ja myönteisyys antaa voimaa. Myös tekemistä riittää eikä aika käy pitkäksi. Onnistumisten ja menestyksen takana ovat usein olleet ja ovat vahvat, mutta herkät karjalaiset naiset. Tarinan mukaan asiaa tutkittiin muun muassa maatiloilla – kumpiko siellä päätti tilaa ja sen kehittämistä koskevista asioista: emäntä vaiko isäntä. Ja kävi ilmi, että emäntä teki asioista lopullisen päätöksen 84 prosentissa tutkituista tiloista. Sitten kiinnosti, että miten on näillä lopuilla 16 prosentilla tiloista – ja selvisi, että ne olivat poikamiestalouksia.

Toivotan teille kaikille hyvää sukukokouspäivää ja suotuisaa kesän jatkoa sekä iloa ja valoa elämäänne.